Mytologia

Mytologia sana on perisin kreikan kielest ja sill tarkoitetaan jonkin kieliryhmn tai kansan piiriss tunnettuja myyttej (kertomuksia jumalista, jumalattarista ja jumalolennoista) tai aiheeltaan samantapaisten myyttien sikermi. Hedelmllisyys, syntym, rakkaus, sota, kuolema ja erilaiset sankarit yhdistvt kulttuureja yleismaailmallisesti niden jumalhahmojen ja tarujen kautta.

Muinaisten kulttuurien luomat legendaariset tarinat ovat aistittavissa viel vuosituhansien jlkeenkin, ne auttavat meit edelleen ymmrtmn maailmaamme ja ihmist, jopa kokonaisia kansoja itsen. Esimerkiksi Suomen kansalliseepoksen, Kalevalan, kansanrunot sankareineen ja tapahtumineen luomismyytist alkaen ovat suomalaisen identiteetin pohja, vaikuttaen siten edelleen kulttuuriin ja taiteeseemme.

Energiakeskus Indigo on aloittanut mittavan tutkimus- ja kirjoitustyn kootaakseen parhaimmat palat eri maiden ja mannerten upeista myyttisist hahmoista ja esineist, joiden symboliikka kiehtoo mielt mielikuvituksellisuudellaan.

Mytologia

Osa Kalevalan ensimmisest runosta

Kului aikoa vhisen, pirahteli pikkaraisen.
Tuli sotka, suora lintu, lente lekuttelevi
etsien pesn sijoa, asuinmaata arvaellen.

Lenti it, lenti lnnet, lenti luotehet, etelt.
Ei ly tiloa tuota, paikkoa pahintakana,
kuhun laatisi pesns, ottaisi olosijansa.

Liitelevi, laatelevi; arvelee, ajattelevi:
"Teenk tuulehen tupani, aalloillen asuinsijani?
Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani."

Niin silloin ve'en emonen, veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merest, lapaluuta lainehesta
sotkalle pesn sijaksi, asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse,
Keksi polven veen emosen sinervisell selll;
luuli heinmtthksi, tuoreheksi turpeheksi.

Lentelevi, liitelevi, phn polven laskeuvi.
Siihen laativi pesns, muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemnnen.

Alkoi hautoa munia, pt polven lmmitell.
Hautoi pivn, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi, hipins hiiltyvksi;
luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan.

Vavahutti polveansa, jrkytti jsenins:
munat vierhti vetehen, meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli alaiseksi maaemksi,
munasen ylinen puoli yliseksi taivahaksi;
ylpuoli ruskeaista pivseksi paistamahan,
ylpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista, ne thiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista, nep ilman pilviliksi.

Ajat eellehen menevt, vuoet tuota tuonnemmaksi
uuen pivn paistaessa, uuen kuun kumottaessa.
Aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi,
noilla vienoilla vesill, utuisilla lainehilla,
eessns vesi vetel, takanansa taivas selv.

Jo vuonna yheksnten, kymmenenten kesn
nosti ptns merest, kohottavi kokkoansa.
Alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa
selvll meren selll, ulapalla aukealla.

Kussa ktt knnhytti, siihen niemet siivoeli;
kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli;
kussa ilman kuplistihe, siihen syverit syventi.

Kylin maahan kntelihe: siihen sai silet rannat;
jaloin maahan kntelihe: siihen loi lohiapajat;
p'in ptyi maata vasten: siihen laitteli lahelmat.

Ui siit ulomma maasta, seisattelihe sellle:
luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria
laivan laskemasijaksi, merimiesten pn menoksi.

Teksti lainattu verkkosivuilta Project Gutenberg, www.gutenberg.org/ebooks/7000